Meillä on ollut aika haastava syksy. Tai sanotaan ihan suoraan, on ollut tosi vaikee syksy. Koululaisten tuntui olleen ihan kamalan vaikee päästä kiinni kouluarkeen kesäloman jälkeen, ja sitä vaikeutta kesti joululomaan asti. Ennen syyslomaa oli vielä levottomampaa kun alkoi jo koulu painaa ja loman tarve häämöttää.
Moan terapia loppui syyskuussa ja se on ollut myös huomattavissa meillä. Kun ei ole keinoja tunnistaa, käsitellä ja purkaa tunteita ja puuttuu se ainut väylä jolla ne on edes jotenkin hallinnassa, rysähtää tunne-elämän koko skaala päin muun perheen naamaa. Roope on tullut esiteini-ikään, rajoja on paukuteltu, suuta on soiteltu ja vakavampiakin asioita selvitetty, opeteltu ja opittu. Lisäksi vielä Nuutin sairastuminen diabetekseen on koetellut meidän perhettä. Siitä me aikuiset taas muistettiin kuinka tärkeitä meidän lapset meille on, ja kuinka sumussa me mennään kun on vaan välillä niin raskasta. Tulee tiuskittua, oltua ironinen, pidettyä lapsia tyhmempinä kuin ovat, kuviteltu ite olevansa paljon parempi ja täydellisempi ja kaiken sen jälkeen podettua ihan hirveän huonoa omatuntoa! Sit taas halataan, hymyillään, pahotellaan, pyydetään anteeksi ja rakastetaan.
Parisuhde.. Niin. Kun on kolme koululaista ja kaksi pikkulasta, on parisuhde se viimeinen mitä tulee vaalittua. Jos ei osaa olla yksin, ei osaa olla yhdessäkään. Mitäs sit kun edes vessaan ei pääse yksin, kaikki tehdään niin että vähintään yksi roikkuu sylissä tai jalassa (ja useimmiten se toinen huutaa välittömässä läheisyydessä), niin miten voi edes ajatella sen kaikista läheisimmän ihmisen, suurimman turvan ja arjen auttajan huomioimista? Edes minä en ole niin super, että olisin tämän dilemman ratkaissut. Mutta silti, yhdessä ollaan, yhdessä nukutaan se mitä nukutaan, vaihdetaan kuulumisia ja edes ohimennen pussataan.
Joulua ja vuoden vaihtumista ollaan siis odotettu kuin kaiken puhdistavaa ja uudistavaa uutta, puhdasta sivua. Kunhan vaan se joulu on vielä ohi ja uusi vuosi alkaa, niin kyllä se siitä. Kyllä kaikki järjestyy. Veelakin täyttää kohta vuoden ja alkaa mun viimeinen vuosi kotiäitinä. Lapsetkin on taas vähän vanhempia ja viisaampia, ehkä nekin ovat helpompia! Ehkä Lennin uhmakin katoaa, yöhuudot loppuvat ja varmasti se pottailukin alkaa sujua. Kunhan vaan se uusi vuosi alkaa. Vähänpä tiedettiin. Suurin koetus, meidän perhettä rankimmin ravisteleva aika on vasta edessä. Muutamaan vuoden viimeiseen päivään mahtuu vielä vaikka mitä, vielä on monta tuntia aikaa tapahtua!
Joulun siivouspäivä oli suunniteltu tälle päivälle. Sopivasti vielä aikaa laittaa ruokajuttuja ennen joulua, sukulaisten piti tulla maanantaina yhteiseen kokoontumiseen, ja silti olis vielä aikaa pikaimuroinnit tehdä ennen joulupäivän ruokailua meillä, kun nyt siivottaisiin kunnolla.
Alotin siivouksen yläkerrasta tarkoituksena imuroida kunnolla, pestä lattiat kunnolla, pyyhkiä kaikki pölyt, ovet jne, vaihtaa vähän yläkerran aulassa järjestystä ja viimeistellä joulutunnelma. Sain Nuutin huoneen viittä vaille valmiiksi, vaatekaapinkin pestyä ja vaatteet lajiteltua ja viikattua kun Tommi tuli siirtämään lipastoja. Oltiin suunniteltu että annetaan Roopelle soutulaite joululahjaksi, ja tehdään sille tilaa. Aulasta kuului ähellystä ja lipastot siirtyivät, kunnes se lause pysäytti. "Ei helvetti, täällä on hometta." Kyllä. Hometta. Näkyvää hometta. Defenssit toimi, en piittaa, minä siivoan nyt oli hometta tai ei. Ei se mitään hometta oo, se on jotain muuta. Kunnes se iski tajuntaan. Hometta. HOMETTA. Meidän kotona. Meidän KOTONA!
Siihen jäi siivoamiset niin ylä- kuin alakerrassakin. Mä en tiedä homeesta mitään muuta kuin että se on vaarallista. Tai tiennyt sinä päivänä. Kirjoitan tätä nyt vasta 10.1.2015, nyt vasta tähän pystyn.
Siirrettiin pojat alakertaan nukkumaan, Moa olikin mumman ja paapan luona.
Siitä se alkoi. Meidän kodittomuus.
Moan terapia loppui syyskuussa ja se on ollut myös huomattavissa meillä. Kun ei ole keinoja tunnistaa, käsitellä ja purkaa tunteita ja puuttuu se ainut väylä jolla ne on edes jotenkin hallinnassa, rysähtää tunne-elämän koko skaala päin muun perheen naamaa. Roope on tullut esiteini-ikään, rajoja on paukuteltu, suuta on soiteltu ja vakavampiakin asioita selvitetty, opeteltu ja opittu. Lisäksi vielä Nuutin sairastuminen diabetekseen on koetellut meidän perhettä. Siitä me aikuiset taas muistettiin kuinka tärkeitä meidän lapset meille on, ja kuinka sumussa me mennään kun on vaan välillä niin raskasta. Tulee tiuskittua, oltua ironinen, pidettyä lapsia tyhmempinä kuin ovat, kuviteltu ite olevansa paljon parempi ja täydellisempi ja kaiken sen jälkeen podettua ihan hirveän huonoa omatuntoa! Sit taas halataan, hymyillään, pahotellaan, pyydetään anteeksi ja rakastetaan.
Parisuhde.. Niin. Kun on kolme koululaista ja kaksi pikkulasta, on parisuhde se viimeinen mitä tulee vaalittua. Jos ei osaa olla yksin, ei osaa olla yhdessäkään. Mitäs sit kun edes vessaan ei pääse yksin, kaikki tehdään niin että vähintään yksi roikkuu sylissä tai jalassa (ja useimmiten se toinen huutaa välittömässä läheisyydessä), niin miten voi edes ajatella sen kaikista läheisimmän ihmisen, suurimman turvan ja arjen auttajan huomioimista? Edes minä en ole niin super, että olisin tämän dilemman ratkaissut. Mutta silti, yhdessä ollaan, yhdessä nukutaan se mitä nukutaan, vaihdetaan kuulumisia ja edes ohimennen pussataan.
Joulua ja vuoden vaihtumista ollaan siis odotettu kuin kaiken puhdistavaa ja uudistavaa uutta, puhdasta sivua. Kunhan vaan se joulu on vielä ohi ja uusi vuosi alkaa, niin kyllä se siitä. Kyllä kaikki järjestyy. Veelakin täyttää kohta vuoden ja alkaa mun viimeinen vuosi kotiäitinä. Lapsetkin on taas vähän vanhempia ja viisaampia, ehkä nekin ovat helpompia! Ehkä Lennin uhmakin katoaa, yöhuudot loppuvat ja varmasti se pottailukin alkaa sujua. Kunhan vaan se uusi vuosi alkaa. Vähänpä tiedettiin. Suurin koetus, meidän perhettä rankimmin ravisteleva aika on vasta edessä. Muutamaan vuoden viimeiseen päivään mahtuu vielä vaikka mitä, vielä on monta tuntia aikaa tapahtua!
Joulun siivouspäivä oli suunniteltu tälle päivälle. Sopivasti vielä aikaa laittaa ruokajuttuja ennen joulua, sukulaisten piti tulla maanantaina yhteiseen kokoontumiseen, ja silti olis vielä aikaa pikaimuroinnit tehdä ennen joulupäivän ruokailua meillä, kun nyt siivottaisiin kunnolla.
Alotin siivouksen yläkerrasta tarkoituksena imuroida kunnolla, pestä lattiat kunnolla, pyyhkiä kaikki pölyt, ovet jne, vaihtaa vähän yläkerran aulassa järjestystä ja viimeistellä joulutunnelma. Sain Nuutin huoneen viittä vaille valmiiksi, vaatekaapinkin pestyä ja vaatteet lajiteltua ja viikattua kun Tommi tuli siirtämään lipastoja. Oltiin suunniteltu että annetaan Roopelle soutulaite joululahjaksi, ja tehdään sille tilaa. Aulasta kuului ähellystä ja lipastot siirtyivät, kunnes se lause pysäytti. "Ei helvetti, täällä on hometta." Kyllä. Hometta. Näkyvää hometta. Defenssit toimi, en piittaa, minä siivoan nyt oli hometta tai ei. Ei se mitään hometta oo, se on jotain muuta. Kunnes se iski tajuntaan. Hometta. HOMETTA. Meidän kotona. Meidän KOTONA!
Siihen jäi siivoamiset niin ylä- kuin alakerrassakin. Mä en tiedä homeesta mitään muuta kuin että se on vaarallista. Tai tiennyt sinä päivänä. Kirjoitan tätä nyt vasta 10.1.2015, nyt vasta tähän pystyn.
Siirrettiin pojat alakertaan nukkumaan, Moa olikin mumman ja paapan luona.
Siitä se alkoi. Meidän kodittomuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit :).